Miten olla kannustava jos sinua on vain arvosteltu epäonnistumisista?

Jokainen lapsi kokee traumoja. Ei ole olemassa lasta, joka ei olisi jostakin asiasta traumatisoitunut tai jota ei olisi joskus kohdeltu väärin. Aikuisena voi kuitenkin valita, joko velloa siinä loppu ikänsä, tai ymmärtää, että näin nyt vaan tapahtui, miten voin jatkaa tästä eteenpäin ja tehdä itse elämästäni vähän paremman? Ehkä myös osin kasvatukseni ansiosta, minusta lopulta tuli luovuttajan sijaan voittaja, menestyjä, joka ei anna periksi, koskaan. Artikkeli Miten olla kannustava jos sinua on vain arvosteltu epäonnistumisista? julkaistiin ensimmäisen kerran Koti saaressa -blogi.

Tervehdys arvoisa lukijani!

Tämän kertainen kirjoitus on jälleen sitä alkuperäistä bloginkirjoittamisen tarkoitustani, eli omien ajatusten jäsentelyä ja blogin toimimista terapiana.

Aloitin blogin kirjoittamisen joskus 2000-luvun puolivälin paikkeilla, kun olin juuri eronnut väkivaltaisesta avomiehestäni, menettänyt kaikki ystäväni ja jäänyt yksin kahden lapsen ja kahden koiran kanssa.

Silloin blogini toimi terapianani, sillä sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi en kyennyt tapaamaan oikeaa terapeuttia.

Tänään blogini palaa taas tähän samaan tilaan, eli omaksi terapiakseni.

Yksin

Sosiaalisten taitojen puute

Yritykseni kasvaessa, olen itsekin jatkuvien haasteiden edessä. Vaikka en itse johdakaan yritystäni, vaan sen tekee tyttäreni, joudun silti tällä hetkellä olemaan itse todella paljon opastavassa ja päätöksiä tukevassa osassa, ja se taas tarkoittaa hirveän paljon eri kanavien kautta tapahtuvaa kommunikointia.

Yritykseni kasvun kautta olen joutunut kasvamaan itsekin asioissa, joita en edes tiennyt olevan olemassa.

Sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi olen elänyt melko eristäytynyttä elämää, eli sosiaaliset kontaktini ovat vuosikymmeniä ollut lähinnä vain oma perheeni.

Nyt, kun olen viimeiset vuodet joutunut myös tekemisiin täysin vieraiden ihmisten kanssa, ja saanut katsoa sivusta myös vähän heidän kommunikaatiotaan ja toimintatapojaan erilaisissa tilanteissa, olen huomannut, että minulla on todella vajaavaiset sosiaaliset taidot. Toisin sanoen, minulta puuttuu malli useimpiin erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, etenkin niihin haastaviin.

Joitakin toimintatapoja olen yrittänyt tässä matkan varrella kopioida heiltä, ja välillä onnistunutkin, mutta sitten taas käytön puutteessa ne joskus unohtanut. Toisten tapojen kanssa taas kamppailen päivittäin, koska haluaisin oppia, mutta en kykene. Yksi tällainen on kannustava puhetapa.

Polku valoon

Vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko estää elämässäni käytännössä kaikki kontaktit

Ja koska saan jatkuvasti huomautusta, ansaitusti, tästä tyttäreltäni, olen vihdoin alkanut pohtia, että miksi näin yksinkertainen asia ei minulta suju? Olen jopa saanut jo sen verran pakotettua itseäni, että olen salvittänyt mistä voisin saada terapia apua tämän asian tiimoilta, enää ei tarvitse kuin pakottaa itseni hakemaan lähete lääkäriltä.

Moni voisi ajatella, että sehän on helppo homma. No ei ole!

Olen itseasiassa tänään menossa lääkäriin erään toisen asian vuoksi, nivuseeni äkillisesti ilmaantuneen kivuliaan patin vuoksi. Patteja mulla on siellä ja täällä, kainaloissakin jo muutaman kuukauden ajana, mutta koska lääkärin tapaaminen on niin kuormittava asia minulle, en ole pystynyt varaamaan niiden vuoksi aikaa, vaikka takaraivossa huutaa, että ne voivat myös olla syöpä.

En ole myöskään kyennyt varaamaan jatkoaikaa työterveyteen, jossa piti tarkistaa astmalääkkeeni ajantasalle, sillä ainoassa tyäterveyskäynnissä, jonne olen itseni saanut pakotettua koko 6-vuotisen yritykseni toiminnan aikana, oli työhöntulotarkastus, jossa kävin viime vuonna, eli 5 vuotta työterveyspalvelun alkamisen jälkeen.

Samalla astmalääkkeiden tarkistus kerralla piti hoitaa myös tätä mun lihavuus asiaa, ja adhd asiaa, jotka liittyvät siinä mielessä yhteen, että luultavasti hoitamattoman adhd:n vuoksi en saa päivässäni tehtyä muuta kuin pakolliset työni, jonka jälkeen voimia esimerkiksi ruokavaliosta ja liikunnasta huolehtimiseen ei enää ole.

Mutta ei mennä nyt tuohon aiheeseen syvemmin. Tästä varmaan tuli selväksi, että lääkärille meno ei tapahtu niin helposti, kuin monilla muilla. Mutta nyt siis nivuspatin vuoksi menossa ja seuraavaksi koitan pakottaa itseni pyytämään lähetettä nettiterapiaan, josta voisin saada apua kannustavuuden opetteluun.

Ovi tuntemattomaan

Kannustava kasvuympäristö luo kannustavia ihmisiä

Tietenkin aloin miettiä sitten mielessäni jo, että mitäköhän siellä terapiassa sitten pitää kertoa ja millaisia asioita pitää käydä läpi, jotta voisin saada apua? Aloin siinä sitten muistella omaa lapsuuttani, nuoruuttani ja aikuisuuttani.

En itseasiassa muista, että olisin lapsena tai nuorena kamalasti saanut kehuja tai kannustusta omilta vanhemmiltani.

Muistan kyllä, että esimerkiksi päästyäni huumeista eroon ja kuntouduttuani sen verran, että olin palaamassa työelämään, olin hankkinut itselleni työpaikan soranajo firmasta Turussa. Se oli yksi ensimmäisiä kuorma-autofirmoja, joissa oli oma pukuhuone ja sosiaalitilat naisille. Minun piti aloittaa siellä maanantaina harjoittelulla.

Kerroin tästä innoissani toki vanhemmilleni juuri ennen viikonloppua, mutta onnittelun ja kannustuksen sijaan kuulinkin, miten en koskaan tulisi pärjäämään siellä, koska en osaa edes Turun keskustan katujen nimiä ulkomuistista.

En koskaan sitten mennyt maanantaina sinne työpaikkaan.

Toinen asia minkä muistan, tapahtui yläasteen jälkeen. 

Olin rakastanut koulussa puutöitä. Ja, kun piti miettiä, että minne ammattikouluun hakee ja mitä työtä haluaisi aikuisena tehdä, niin puuseppä oli haaveammattini.

Kun vein yhteishakulomakkeita kotiin ja pyysin apua niiden täyttämiseen, minulle kerrottiin, että en saa hakea puuseppälinjalle, koska “kaikilta puusepiltä puuttuu sormi” ja, että minun tulisi hakea maalariammattikouluun, jotta voin sitten kynäruiskumaalata autoja yhtä upeasti kuin Simo Riikonen. 

Kun maalariammattikoulu sitten alkoi, äitini vei minut autolla koulun portille ekoina päivinä. 

Muistaakseni kävin koulun sisällä nukkumassa pulpetin ääressä tunnin, jonka jälkeen en koskaan enää astunut koulun porttien sisäpuolelle.

Vietin aikaani kaupungilla, varastellen kaupoista ja hengaillen muiden lintsareiden kanssa.

En muista, että minua olisi lapsena tai nuorena juurikaan kannustettu.

Muistan kyllä miten monin eri tavoin ole kuullut kuinka mielipiteeni ovat vääränlaisia, miten valitsemani hiusväri ei ole meidän perheessä sallittua, miten lävistykseni ei ole meidän perheessä sallittua, miten tatuoinnit ei ole meidän perheessä sallittua, miten poikaystäväni ovat aina vääränlaisia, miten tapani tehdä jokin asia on väärä ja miten kaikki tekemäni valinnat ovat aina vääriä.

Joku perheessämme oli aina oikeammassa kuin minä, tiesi asiat paremmin kuin minä, osasi tehdä valintoja paremmin kuin minä. En muista mitään asiaa lapsuudesta tai nuoruudesta, jonka olisin osannut tehdä oikein.

Rikkinäinen aita

Interpersonaalinen psykoterapia

Itse, kuten varmaan jokainen muukin saman tyyppisen lapsuuden elänyt, halusin olla lapsilleni toisenlainen vanhempi. Halusin antaa lasteni itse valita, uskovatko he Jumalaan, käyvätkö uskonnon tunnilla, tai värjäävätkö hiuksensa musta-pinkki-sinisiksi, tai lävistävätkö alahuulensa, tai harrastavatko sitä, tätä tai tota.

Halusin myös pitää säännöt ja kurin, koska itselläni sellaisia ei hurjan paljon ollut. Joskus jos olinkin saanut arestia äidiltä jostakin syystä, päästi isä mut pois arestista, kunhan en kerro äidille. Sain muutenkin helposti perheessämme läpi mitä halusin, olinhan ainoa lapsi, jota äitini ja isäni varmasti rakastivat yli kaiken.

Itse olin omille lapsilleni tiukka säännöissä, koska itseltäni säännöt olivat puuttuneet, ja koska olin elänyt vaikean nuoruuden karkailujen, autovarkauksien ja vankiloiden kera, halusin säännöillä varmistaa, että omat lapseni eivät joudu hankaluuksien tielle, vaan heistä kasvaa kuuliaisia veronmaksajia.

Ja niin heistä toki kasvoikin. Kumpikin yrittäjänä jo 13-14 vuotiaana ja tuovat tällä hetkellä kuntaamme isot potin kuntaveroina, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Tietenkin sääntöni ovat sitten olleet hyvin tiukat ja koska kannustavaa kasvatustapaa en osannut, sellaisen mallin puuttumisen vuoksi, olen itsekin aiheuttanut omille lapsilleni traumoja ja vaikeuksia elämäänsä, vaikkakin toisenlaisia kuin itselläni oli.

Kukapa vanhempi nyt täydellinen olisikaan? Jokainen meistä yrittää olla paras mahdollinen äiti tai isä, niillä eväin, jotka itse on saanut.

Kun nuorimmaiseni kanssa on käyty Salon perheterapioissa ja kasvatusneuvoloissa sekä lastenpsykiatriassa, avautui minulle mahdollisuus päästä interpersonaaliseen psykoterapiaan, kun yksi nuorimmaiseni hoitajista tarvitsi “koepotilaan” interpersonaaliseksi psykoterapeutiksi opiskelunsa näyttötyötä varten.

Tämä oli tiivis jakso, jossa keskityttiin vain minuun. 

En muista tarkalleen mitä asioita siellä kävimme läpi, mutta se oli käänteentekevä jakso elämässäni, jossa aloin ottamaan itse ohjia, tekemään päätökseni itse, sillä vielä edelleen, vanhempani vaikuttivat vahvasti päätöksiini, ja kaikki ideani, tahtoni, toiveeni ja aikomukseni, muuttuivat, kun äitini kertoi asiaan oman, usein paremman (hänen mielestään) mielipiteensä.

Tämän interpersonaalisen psokoterapian aikana ymmärsin, etten oikeastaan päättänyt mistään valinnoistani itse, vaikka olin jo noin 35-vuotias.

Tämän terapian ansiosta, aloin vihdoin ajatella, että mitä MINÄ haluan.

Mistä automerkistä MINÄ pidän, enkä pitää siitä, josta isäni halusi, että pitäisin.

Millaisia valokuvia MINÄ haluan ottaa, enkä ottanut sellaisia valokuvia, joita äitini olisi halunnut minun ottavan.

Tulin niin tietoiseksi siitä, miten paljon elämääni, mielipiteitäni ja valintojani ohjattiin muualta, enkä ollut osannut taikka saanut olla oma itseni, kokeilla asioita ja oppia tekemistäni virheistä. Kaikki oli yritetty pureskella minulle valmiiksi.

Tavallaan ymmärrän, että tällä ei ole haluttu minulle mitään muuta kuin hyvää, onhan vanhempani kokeneempia elämässään kuin itse, ja he ovat jo tehneet monet niistä virheistä, joita itsekin halusin kokea, ja niistä oppia. 

Heidän tarkoituksensa on ollut hyvä, mutta osaamisensa ja tietonsa lapsen kasvattamiseen on ollut vajaavaista. Niinpä olin elänyt liian kontrolloitua elämää, jossa minä Johanna, en näkynyt, enkä kuulunut laisinkaan.

Rikkinäinen nukke

Virheistä oppii

Oman lapsuuteni vuoksi olen itse yrittänyt olla sellainen vanhempi, että haluan antaa lasteni kokeilla, vaikka tietäisinkin, että joku on väärä tapa, tai ei toimi, tai ei sovi, mutta ainoastaan kokeilemalla itse, voi kokea ja oppia jotakin.

Siksi pyrin olemaan puuttumatta liikaa valintoihin, koska tiedän, että liika puuttuminen vaan pitkittää virheistä tai asioista oppimista. Tiedän myös, että vaikka miten rakastaisin lapsiani, en voi elää heidän puolestaan, en voi tehdä valintoja ja päätöksiä heidän puolestaan.

Heidän on itse tehtävä omat virheensä, ja huomata se, ja oppia tekemään toisin. Kukaan ei opi sillä, että joku sanoo: “tee näin”. Se pitää itse kokeilla, ja havaita, että “oho, toi ei toiminutkaan noin,  miten voisin tehdä sen toisin?”

Interpersonaalisen psykoterapian ansiosta aloin vihdoin löytämään oman ääneni, ja silloin kun tämä terapia loppui, muistaakseni sovimme äidin kanssa, että hän ei enää kerro mielipidettään, koska se vaikuttaa päätöksiini niin voimakkaasti.

Nykyään ärähtelen, jos hän yrittää sanoa mielipiteitään ja yleensä teen juuri päin vastoin mitä hän käskee. 

Meillä on kuitenkin erittäin lämpimät välit. Aina ollut. Tiedän, ettei äitini tai isäni koskaan ole tarkoittanut muuta kuin parasta minulle. He ovat kasvattaneet minut siten, miten he ovat luulleet, että on oikea ja paras tapa. He ovat halunneet suojella minua epäonnistumisilta, vääriltä valinnoilta ja huonoilta tavoilta.

Samoin minä olen kasvattanut omat lapseni, siten, miten olen luullut, että on paras tapa.

Me kaikki olemme epäonnistuneet. Ja niin epäonnistuu vanhemmat meidän jälkeemme ja ovat epäonnistuneet meitä ennenkin, sillä jokainen lapsi on yksilö, ja vaikka minulle olisi sopinut toisenlainen kasvatustapa, ei se ole kiveen hakattua, että sallainen sopii myös kaikille toisille lapsilla.

Jokaisen luonne ja persoonallisuus on erilainen ja vaikka noudattaisi kaikkia mahdollisia nykyaikaisimpia kasvatusmetodeita, havaitsee vain 20 vuoden päästä, että se ei ollutkaan se oikea tapa, ja huomaa, että myös tämä vanhempi epäonnistui jossain.

Silloin, kun minä olin nuori äiti, sanottiin neuvolassa, että lapsen pitää syödä, lautanen on syötävä tyhjäksi, jotta kasvaa. Lapsen pitää syödä vaikka väkisin. Ja niin minä tein, pakotin vanhemman lapseni syömään, kunnes hän oksensi.

Nykyään sanotaan, että lapsi kyllä syö jos hänen on nälkä. Syömään ei saa pakottaa. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten kasvatusopit muuttuvat ajan myötä.

20 vuoden kuluttua on jälleen uudet opit ja uudet asiat, joita neuvoloissa neuvotaan, ja tämän päivän vanhemmat saavat jälleen kokea epäonnistuneensa, aiheuttaneensa lapsilleen traumoja. 

Ja vanhempia on niin helppo syyttää. Ketä muutakaan sitä syyttäisi jos itsellä menee päin persettä? Tätä itsekin tein sinne 35-vuotiaaseen asti. Syytin rikollisuudesta ja vaikeasta nuoruudesta vanhempiani, vaikka tosiasiassa tein itse valintani.

Vaikka lapsen ja nuoren valinnat voivatkin olla oman lapsuuden aiheuttamia, mutta aikuisena omassa pahassa olossa vellominen ja itseään niskasta ottamattomuus on enää vain ja ainoastaan omista valinnoista kiinni.

Jokainen lapsi kokee traumoja. Ei ole olemassa lasta, joka ei olisi jostakin asiasta traumatisoitunut tai jota ei olisi joskus kohdeltu väärin. Aikuisena voi kuitenkin valita, joko velloa siinä loppu ikänsä, tai ymmärtää, että näin nyt vaan tapahtui, miten voin jatkaa tästä eteenpäin ja tehdä itse elämästäni vähän paremman?

Olen itse kiitollinen äidilleni ja isälleni monesta asiasta. Olen saanut olla osa perhettämme myös silloin, kun muu suku käski katkaista välit huumeiden vuoksi.

Olen saanut ruoka-apua silloin, kun omat rahani menivät huumeisiin tai ex-avopuolisoni alkoholiin. Olen aina saanut lapsenhoitoapua, autokyytejä vanhempieni ansiosta jos olen tarvinnut, ja lapseni ovat saaneet harrastaa, vaikka olimme köyhiä, eikä harrastuksiin olisi itselläni ollut rahaa. 

Ehkä myös osin kasvatukseni ansiosta, minusta lopulta tuli luovuttajan sijaan voittaja, menestyjä, joka ei anna periksi, koskaan.

Portti kiinni

Tie eteenpäin

Saaren Taika, pelastukseni

Nyt, 7 vuotta, olen tehnyt niin kuin haluan. Olen perustanut menestyneen luonnonkosmetiikkabrändin, Saaren Taian, ja seuraavaksi on aika opetella kannustavaksi, jotta myös koko työyhteisöllämme on hyvä olla.

Artikkeli Miten olla kannustava jos sinua on vain arvosteltu epäonnistumisista? julkaistiin ensimmäisen kerran Koti saaressa -blogi.

Lue alkuperäinen postaus tässä blogissa: this site

Share:

Follow